Hailuoto

 

Doris lauantaiaamuna ennen kisaa

Sagan eläinlääkärintarkastus saatiin perjantaiaamuksi, eikä afgaanista onneksi löytynyt mitään elimellistä sairautta. Muutoinkin se alkaa jo olla vähän normaalimpi. Jos oireilu vielä jatkuu, on seuraava pysäkki osteopaatti ja täydelliset luustokuvat.

Perjantain lähtö kohti pohjoista myöhästyi reippaasti, ja ajo- sekä lauttamatka menivätkin pimeydessä. Luotsihotellilla avainkortit löytyivät vastaanoton sulkemisajan jälkeen kirjekuoresta ulko-oveen teipattuna. Turistikoiraksi mukaan otettu Chester aloitti vahtimörinän jo pihassa ja sitä sitten kuunneltiinkin hyvä hetki. Yleinen habitus on vähän sellaista, että ilmeisesti kolmas (ja toivottavasti viimeinen) uhmaikä on saapunut ja yleiset käytöstavat ei oikein päässä pysy. Toki matkaseurana mistään kotkotuksista välittämätön Doris saattoi olla urokselle vähän epävarmuutta tuova tekijä, Chester kun usein matkaa Sagan kanssa ja Saga kyllä pitää herran kurissa ja nuhteessa. Dorista ei moinen voisi vähempää kiinnostaa. Koko hotelli ja Marjaniemi ylipäätään oli täynnä vinttikoiria, joten melua ja mölyä kuului sieltä sun täältä silloin tällöin pitkin päivää ja yötä. Chester oli hiljaa alkuyön, mutta ryhtyi elämöimään puoli neljän maissa jonkun porukan lähdettyä lenkittämään laumaansa. Olin itse sen verran umpiunessa, ettei muminoillani ollut juurikaan vaikutusta tilanteeseen. Kun sama meno jatkui vielä aamulla, sain vihdoin itseni sen verran hereille että karvakasakin hiljeni viimein.

Maastojuoksukisat alkavat aina aamulla ilmoittautumisella ja eläinlääkärintarkastuksella. Yön aikana talvi oli sitten saapunut Hailuotoon oikein urakalla, ja syystä tai toisesta viivästynyttä eläinlääkäriä odoteltiin pakkasessa ja lumipyryssä Luotsihotellin pihassa aika hyvä tovi. Juteltiin siinä hetkinen tuttujen kanssa, ja eräskin mainitsi, että hän niin olis tuon koiran halunnut silloin aikanaan - ja osoitti Dorista. Vastasin, että no et kyllä olis, se kun on suurimman osan aikaansa hyvin epäelegantti ja rasittava. Tästä toteamuksesta meni ehkä kymmenisen minuuttia, kun koko salukipitoinen ell -jono vänisi ja mölisi kaikista komennoista ja puuttumisista vähät välittävän Doriksen johdolla. Tarkki oli ok, kokeneena kehäkettuna Dee esitti oikein lennokasta ravia kovin itsetietoisen oloisena ja nauratti niin eläinlääkäriä kuin muuta jonoakin. Lähtöjen ja parien arvonnassa meille osui punainen mantteli ja lähtö 20.

Vaikka kisatoimisto ja eläinlääkärin piste löytyivät suoraan Luotsihotellilta, rata-alueesta ei voinut samaa sanoa. Se nimittäin sijaitsi (ja kuulemma aina sijaitseekin) leirintäalue Sumpun rannassa vajaan kilometrin päässä. Osa ihmisistä heitti koirat autoon ja ajoi Sumppuun, loput tekivät samoin kuin allekirjoittanut alkuerissä - kävelivät. Tietä pitkin ei tarvinnut tarpoa, vaan Marjaniemen ranta-alueiden läpi kulkee pitkospuita pitkin aivan upea luontopolku Sumppuun ja rata-alueelle. Koiran lämmittelyn sai siis hyvin alkuun ja jäähdyttelykin sujui sitä pitkin. 

Sumpussa lähtöä odotellessa lähinnä käveltiin ja käveltiin ja käveltiin. Sitten koiralle mantteli ja koppa päälle (toisin kuin jotkut koirat, Doris ei piittaa kopasta vähääkään). Dyynille noustessa vuorossa oli ensin mikrosirujen ja kilpavarusteiden tarkastus, sitten lähettäjän ohjeet. Edellisten juoksioiden pyydystystä ja vieheen palautusta odotellaan aina hetkinen, ja lähtöpaikalle saa mennä siistissä parijonossa lippua kantavan lähettäjän perässä vasta, kun viehekin on jo siellä ja moottori käynnissä.
Jostain syystä jännitän itse aina eniten lähtöä ja lähetystä. Lähettäjä seisoo selän takana ja antaa irti -käskyn, jolloin koirat pitää itse päästää pupun perään. Vähän lähettäjästä riippuen se tapahtuu joko heti vieheen liikahtaessa tai pienellä viiveellä (jolloin perään pyrkivää koiraa saa yleensä pidellä kaikin voimin jollei se ota varaslähtöä josta seuraa pistevähennys). Tällä kertaa vieheelle annettiin muutamien metrien etumatka, ja sitten salukit säntäsivät jumalatonta vauhtia lumen peittämälle rantahiekalle.

 Lähtö tapahtunut, Doris (pun) ja parinsa kiihdyttävät vieheen perään

Jos lähtö onkin stressaava kohta, niin koiran juoksun katsominen on vähintään yhtä jännittävää. Siinä vaiheessa ei nimittäin enää itse voi tehdä mitään muuta kuin toivoa, että se selviää kunnossa maaliin eli vieheelle saakka. Doris, ihme kyllä, selvisi. Siitäkin huolimatta, että se heitti matkalla komean voltin naaman kautta ympäri. Moni muu koira olisi pysähtynyt pohtimaan mitä tapahtui, mutta Dee räpiköi jaloilleen ja jatkoi juoksuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä ontunut. Ei myöskään radan jälkeen kun tuomari juoksi perääni huomauttamaan että se meni kokonaan pahannäköisesti nurin, ilmeisesti siltä varalta etten olisi itse huomannut. Sanoin että huomasin, seuraillaan.

Ekana vieheellä vaikka matkaan pieni mutka/voltti tulikin

 

Paineltiin tässä välissä sitten takaisin Luotsihotellille odottelemaan ae-tuloksia ja katselemaan mitä akrobaattisalukille oikeesti kuuluu. No, se nukkui. Lojui sängyssä tyytyväisenä. Kävi välillä vähän juomassa ja hyppi hetken sängyltä toiselle tylsistyneen Chesterin iloksi. Eikä ollut yhtään jäykkä tai kipeä. Finaaliin päässeiden lista ilmeni ja siellä luki (eikä edes viimeisenä) Aziz Ghada. Että akrobaatteillen finaaliin sitten vaan.
Ell -tarkissa Doris toki syynättiin kilpakumppaneita tarkemmin kaatumisen vuoksi, mutta niin mitään huomautettavaa siitä ei löytynyt. Mölisi taas tylsyyttään jonossa ja yritti kiskoa allekirjoittaneen nurin liikkeitä esittäessä koska perhanan tylsää moinen ja pihakin oli liukas.

Finaalipariksi meille osui kokenut juoksijalinjainen saluki. Sama rutiini kuin ennen alkueräjuoksua toistui taas. Finaalirata oli peilikuva alkueristä. Ei erityisen pitkä, mutta hiekkalumipohjan vuoksi melkoisen raskas. Doris on maastojuoksijaksi jo keski-ikäinen ja rakenteeltaankin melko iso ja pitkä siinä missä moni juoksijalinjainen koira on pieni ja paljon lyhyempi. Deessä on kuitenkin todella paljon lihasta ja kropanhallintaa sekä jumalaton vietti. Se ei juostessaan näe muuta kuin vieheen eikä ilmeisesti ole niin fiksu että ymmärtäisi oikoa. Paria se ei koskaan edes noteeraa.

Deen finaalipari puolestaan oikoi melkoisesti, joten Doris päätyi tekemään töitä oikein urakalla kun viehettä toki jouduttiin vetämään parin sanelemaa tahtia. Tyypin motivaatio ei moisesta kuitenkaan kärsinyt, ja voimiakin jäi sen verran, että kun lähettäjältä saadulla luvalla mentiin ottamaan koiria vieheeltä kiinni, päätti Doris järjestää vielä minulle pienen hölkkälenkin. Eipä ollutkaan tätä ongelmaa ollut yli vuoteen...

Ainakin valokuvaajalla oli ilmeisesti hauskaa kun koira suoritti omatoimista jäähdyttelyään...

Finaalia varten oltiin Sumppuun tultu autolla ja niin sieltä jäätymästäkin pääsi lämpimällä autolla takaisin Marjaniemeen. Salukit olivat päivän viimeinen rotu, joten Luotsihotellin aulaan saattoi jäädä rauhassa istumaan ja odottelemaan tuloksia. Tiedettiin, että Doris oli tehnyt kaksi hyvää juoksua, mutta lopputulosta ei lähdetty arvailemaan.
Se oli lopulta kolmas! SA-tulos ja ihan kivat pisteetkin. Todella tyytyväinen tuohon tulokseen saa olla.