Pitkästä aikaa

Koiraharrastuspäivittely tuntuu jäävän helposti unohduksiin, vaikka kaikkea ja mitä on sitten Hailuodon kisojen ehtinyt tapahtua.

Doris ei tosiaankaan loukannut itseään alkuerän voltissa, ei saanut lihasjumia tai mitään. Fleksiibeli otus. Sagan vaisuus meni ilmeiseksi seuraavan viikon aikana käyneen valeraskauden myötä ohi. Chester käväisi kehässä sekä Jyväskylässä että Pohjoismaidenvoittajassa, joista tuloksena EH (ilmeisesti lähinnä liian nuoren iän vuoksi suhteessa muihin) ja jälkimmäisestä sileä ERI. PMV:ssä ennätin itse esittämään sen, ja se esiintyikin paremmin kuin koskaan. Kyllä se kotona tehty työ ja puuhailu vaan näkyy myös kehässä - taidan jatkossakin vaan rohkeasti uskaltaa hölkkäillä sen kanssa kehissä vaikken erityisen taitava afgaanihandleri olekaan. Doris on saanut taukoa näyttelyistä, Silva aloitti pari viikkoa sitten juoksunsa (ja sekoitti toki Chesterin pään siinä sivussa) ja Greta kähisee menemään melkein kuten ennenkin.
Melkein, sillä sen rasituksesta palautuminen on mennyt alaspäin ja se on muutaman kerran köhinyt öisin. Viikkiin täytynee siis lähipäivinä soitella ja edessä on varmaan taas sydänultra ja holter - todennäköisesti niiden jälkeen Vetmedinin lisäys päivittäiseen lääkitykseen. Oma erikoinen ja iloinen itsensä Greta kuitenkin edelleen on, joten mitään suurempaa hätää sillä ei tunnu olevan.

Saga on käynyt viime kuukausina agilityn jatkokurssia. Paljon on opittu (takaakierrot, rengas, pussi, kepit ohjureilla) ja into lajia kohtaan on kasvanut. Harmittavasti olemme kuitenkin ryhmässä, jossa ihan kaikki eivät sitä arvosta. Kurssin ekoilla kerroilla elettiin vielä vaihetta vireen heittelyn kanssa (valeraskauden jälkeen), ja silloin Saga muutaman kerran noustuaan liian korkeaan vireeseen purki paineita rallaamalla ympäri kentän. Ongelma on sittemmin poistunut kokonaan ja työskentely mennyt niin agin kuin kotitokoilun ja kaiken muunkin suhteen huimasti eteenpäin. Kurssin ensimmäisillä kerroilla saimme myös toisen koiran suoraan afgaanin niskavilloihin (arvaamatta takaapäin), josta se ymmärrettävästi hiukan hiiltyi ja antoi takaisin, vaikkakin melko maltillisesti. Toinen konflikti tapahtui oman koiranlukumokan tai lähinnä reagoinnin hitauden vuoksi eräänkin kerran viimeisellä minuutilla keppejä tehdessä (olivat uusi asia silloin ja taisipa kyseessä olla eka kunnon onnistuminenkin), kun viretila pääsi siinä treenivaiheessa nousemaan liian ylös ja koira rallasi kerran hallin ympäri ja eteensä katsomatta ajautui turhan lähelle toista koiraa joka Sagan pöllämystyneenä ja täysin ystävällisenä (tunnen kyllä koirani ja se ei ollut pätkääkään aggressiivinen tai dominoiva) sitä lähestyessä tuli hampaat irvessä päälle. Kumpikin tapaus oli loppujen lopuksi mallia paljon melua tyhjästä eivätkä koirat oli jälkeenpäin kytänneet toisiaan. Jäähytin koiran muutamaksi minuutiksi hallin ulkopuolelle molemmilla kerroilla ja toki huikkasin jälkimmäisellä kertaa mennessäni anteeksipyynnöt muille. Enää ei (sinänsä vinttikoirille hyvin tyypillistä) rallattelujuoksua ole tapahtunut missään tilanteessa - ryhdyin kitkemään sitä aika aktiivisesti kun ongelma tuli ilmi - eikä Sagalla sinänsä ole treenatessa mitään kiinnostusta mennä tervehtimään muita koiria (en itse anna koirieni kehässä/treenihallissa/-kentällä leikkiä muiden kanssa, siellä ollaan treenaamassa ja tekemässä ja leikkipaikka on sitten muualla). Kuitenkin nyt ryhmässä on aika selkeää kieroonkatsomista meitä kohtaan, jopa siihen pisteeseen että omastakin oikeudestaan tehdä sen tunnin aikana annettuja tehtäviä saa pitää aika tiukasti kiinni. Meillä on onneksi vielä muutaman viikon verran avaimet hallille ja päästään itsenäisesti siellä käymään. Kevättä ajatellen täytyy kyllä tarkasti miettiä, miten homma jatkuu.

Sagalle on tyypillistä, ettei se itse provosoi juuri ketään, muttei hevillä jätä vastaamatta jos joku muu on aloittamassa riitaa. Lisäksi en ole koskaan nähnyt sen oikeasti purevan ketään tai mitään. Ääntä kyllä konfliktitilanteissa riittää, mutta hampaidenkäyttö on naksuttelua parin sentin päässä kaverin korvasta/naamasta ja viimeisenä keinona istutaan sitte toisen päälle. Edesmenneen Uman kanssa Saga otti murkkuiässä useamman kerran yhteen ja sittemmin Doris on keksinyt ottaa mallia emänsä kieroonkatsomisesta Sagaa kohtaan. Ongelma on kuitenkin lähinnä salukien korvien välissä eikä tuossa afgaanissa, Saga kyllä tulee niiden kanssa toimeen kun ne käyttäytyvät suunnilleen järkevästi eivätkä esimerkiksi ohimennen tallo sen päälle tms. Lisäksi sitten murkkuikänsä Saga on aikuistunut melkoisesti.

Kotona on sitten treenailtu noutoja ja eteenlähetyksiä sekä jo melko mallikkaasti sujuvaa sivulletuloa. Sagan lisäksi Chester on aina innolla mukana kun damit ja namit ja muut otetaan esiin. Salukeista Gretaa ei kiinnosta eikä Doris ymmärrä. Silva sen sijaan oppii kyllä joskin melko hitaasti, joten pientä mielenvirkistystä on sekin uuden opettelun muodossa toisinaan saanut.

Hailuoto

 

Doris lauantaiaamuna ennen kisaa

Sagan eläinlääkärintarkastus saatiin perjantaiaamuksi, eikä afgaanista onneksi löytynyt mitään elimellistä sairautta. Muutoinkin se alkaa jo olla vähän normaalimpi. Jos oireilu vielä jatkuu, on seuraava pysäkki osteopaatti ja täydelliset luustokuvat.

Perjantain lähtö kohti pohjoista myöhästyi reippaasti, ja ajo- sekä lauttamatka menivätkin pimeydessä. Luotsihotellilla avainkortit löytyivät vastaanoton sulkemisajan jälkeen kirjekuoresta ulko-oveen teipattuna. Turistikoiraksi mukaan otettu Chester aloitti vahtimörinän jo pihassa ja sitä sitten kuunneltiinkin hyvä hetki. Yleinen habitus on vähän sellaista, että ilmeisesti kolmas (ja toivottavasti viimeinen) uhmaikä on saapunut ja yleiset käytöstavat ei oikein päässä pysy. Toki matkaseurana mistään kotkotuksista välittämätön Doris saattoi olla urokselle vähän epävarmuutta tuova tekijä, Chester kun usein matkaa Sagan kanssa ja Saga kyllä pitää herran kurissa ja nuhteessa. Dorista ei moinen voisi vähempää kiinnostaa. Koko hotelli ja Marjaniemi ylipäätään oli täynnä vinttikoiria, joten melua ja mölyä kuului sieltä sun täältä silloin tällöin pitkin päivää ja yötä. Chester oli hiljaa alkuyön, mutta ryhtyi elämöimään puoli neljän maissa jonkun porukan lähdettyä lenkittämään laumaansa. Olin itse sen verran umpiunessa, ettei muminoillani ollut juurikaan vaikutusta tilanteeseen. Kun sama meno jatkui vielä aamulla, sain vihdoin itseni sen verran hereille että karvakasakin hiljeni viimein.

Maastojuoksukisat alkavat aina aamulla ilmoittautumisella ja eläinlääkärintarkastuksella. Yön aikana talvi oli sitten saapunut Hailuotoon oikein urakalla, ja syystä tai toisesta viivästynyttä eläinlääkäriä odoteltiin pakkasessa ja lumipyryssä Luotsihotellin pihassa aika hyvä tovi. Juteltiin siinä hetkinen tuttujen kanssa, ja eräskin mainitsi, että hän niin olis tuon koiran halunnut silloin aikanaan - ja osoitti Dorista. Vastasin, että no et kyllä olis, se kun on suurimman osan aikaansa hyvin epäelegantti ja rasittava. Tästä toteamuksesta meni ehkä kymmenisen minuuttia, kun koko salukipitoinen ell -jono vänisi ja mölisi kaikista komennoista ja puuttumisista vähät välittävän Doriksen johdolla. Tarkki oli ok, kokeneena kehäkettuna Dee esitti oikein lennokasta ravia kovin itsetietoisen oloisena ja nauratti niin eläinlääkäriä kuin muuta jonoakin. Lähtöjen ja parien arvonnassa meille osui punainen mantteli ja lähtö 20.

Vaikka kisatoimisto ja eläinlääkärin piste löytyivät suoraan Luotsihotellilta, rata-alueesta ei voinut samaa sanoa. Se nimittäin sijaitsi (ja kuulemma aina sijaitseekin) leirintäalue Sumpun rannassa vajaan kilometrin päässä. Osa ihmisistä heitti koirat autoon ja ajoi Sumppuun, loput tekivät samoin kuin allekirjoittanut alkuerissä - kävelivät. Tietä pitkin ei tarvinnut tarpoa, vaan Marjaniemen ranta-alueiden läpi kulkee pitkospuita pitkin aivan upea luontopolku Sumppuun ja rata-alueelle. Koiran lämmittelyn sai siis hyvin alkuun ja jäähdyttelykin sujui sitä pitkin. 

Sumpussa lähtöä odotellessa lähinnä käveltiin ja käveltiin ja käveltiin. Sitten koiralle mantteli ja koppa päälle (toisin kuin jotkut koirat, Doris ei piittaa kopasta vähääkään). Dyynille noustessa vuorossa oli ensin mikrosirujen ja kilpavarusteiden tarkastus, sitten lähettäjän ohjeet. Edellisten juoksioiden pyydystystä ja vieheen palautusta odotellaan aina hetkinen, ja lähtöpaikalle saa mennä siistissä parijonossa lippua kantavan lähettäjän perässä vasta, kun viehekin on jo siellä ja moottori käynnissä.
Jostain syystä jännitän itse aina eniten lähtöä ja lähetystä. Lähettäjä seisoo selän takana ja antaa irti -käskyn, jolloin koirat pitää itse päästää pupun perään. Vähän lähettäjästä riippuen se tapahtuu joko heti vieheen liikahtaessa tai pienellä viiveellä (jolloin perään pyrkivää koiraa saa yleensä pidellä kaikin voimin jollei se ota varaslähtöä josta seuraa pistevähennys). Tällä kertaa vieheelle annettiin muutamien metrien etumatka, ja sitten salukit säntäsivät jumalatonta vauhtia lumen peittämälle rantahiekalle.

 Lähtö tapahtunut, Doris (pun) ja parinsa kiihdyttävät vieheen perään

Jos lähtö onkin stressaava kohta, niin koiran juoksun katsominen on vähintään yhtä jännittävää. Siinä vaiheessa ei nimittäin enää itse voi tehdä mitään muuta kuin toivoa, että se selviää kunnossa maaliin eli vieheelle saakka. Doris, ihme kyllä, selvisi. Siitäkin huolimatta, että se heitti matkalla komean voltin naaman kautta ympäri. Moni muu koira olisi pysähtynyt pohtimaan mitä tapahtui, mutta Dee räpiköi jaloilleen ja jatkoi juoksuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä ontunut. Ei myöskään radan jälkeen kun tuomari juoksi perääni huomauttamaan että se meni kokonaan pahannäköisesti nurin, ilmeisesti siltä varalta etten olisi itse huomannut. Sanoin että huomasin, seuraillaan.

Ekana vieheellä vaikka matkaan pieni mutka/voltti tulikin

 

Paineltiin tässä välissä sitten takaisin Luotsihotellille odottelemaan ae-tuloksia ja katselemaan mitä akrobaattisalukille oikeesti kuuluu. No, se nukkui. Lojui sängyssä tyytyväisenä. Kävi välillä vähän juomassa ja hyppi hetken sängyltä toiselle tylsistyneen Chesterin iloksi. Eikä ollut yhtään jäykkä tai kipeä. Finaaliin päässeiden lista ilmeni ja siellä luki (eikä edes viimeisenä) Aziz Ghada. Että akrobaatteillen finaaliin sitten vaan.
Ell -tarkissa Doris toki syynättiin kilpakumppaneita tarkemmin kaatumisen vuoksi, mutta niin mitään huomautettavaa siitä ei löytynyt. Mölisi taas tylsyyttään jonossa ja yritti kiskoa allekirjoittaneen nurin liikkeitä esittäessä koska perhanan tylsää moinen ja pihakin oli liukas.

Finaalipariksi meille osui kokenut juoksijalinjainen saluki. Sama rutiini kuin ennen alkueräjuoksua toistui taas. Finaalirata oli peilikuva alkueristä. Ei erityisen pitkä, mutta hiekkalumipohjan vuoksi melkoisen raskas. Doris on maastojuoksijaksi jo keski-ikäinen ja rakenteeltaankin melko iso ja pitkä siinä missä moni juoksijalinjainen koira on pieni ja paljon lyhyempi. Deessä on kuitenkin todella paljon lihasta ja kropanhallintaa sekä jumalaton vietti. Se ei juostessaan näe muuta kuin vieheen eikä ilmeisesti ole niin fiksu että ymmärtäisi oikoa. Paria se ei koskaan edes noteeraa.

Deen finaalipari puolestaan oikoi melkoisesti, joten Doris päätyi tekemään töitä oikein urakalla kun viehettä toki jouduttiin vetämään parin sanelemaa tahtia. Tyypin motivaatio ei moisesta kuitenkaan kärsinyt, ja voimiakin jäi sen verran, että kun lähettäjältä saadulla luvalla mentiin ottamaan koiria vieheeltä kiinni, päätti Doris järjestää vielä minulle pienen hölkkälenkin. Eipä ollutkaan tätä ongelmaa ollut yli vuoteen...

Ainakin valokuvaajalla oli ilmeisesti hauskaa kun koira suoritti omatoimista jäähdyttelyään...

Finaalia varten oltiin Sumppuun tultu autolla ja niin sieltä jäätymästäkin pääsi lämpimällä autolla takaisin Marjaniemeen. Salukit olivat päivän viimeinen rotu, joten Luotsihotellin aulaan saattoi jäädä rauhassa istumaan ja odottelemaan tuloksia. Tiedettiin, että Doris oli tehnyt kaksi hyvää juoksua, mutta lopputulosta ei lähdetty arvailemaan.
Se oli lopulta kolmas! SA-tulos ja ihan kivat pisteetkin. Todella tyytyväinen tuohon tulokseen saa olla.

Valeraskautta vai muuta?

Muuramen seudun kennelkerhon järjestämä viettiseminaari oli lauantaina. Kurssittajana maalimies Onni Mäkinen. Paljon hyödyllistä oppia ja teoriaa meni omaan päähän ja sitä varmasti tulee jatkossa omien koirien kanssa toimiessa hyödynnettyä. Olimme kuitenkin kurssilla Sagan kanssa koirakkona, tarkoituksena katsella leikitystä ja lelupalkkausta parempaan jamaan.
Saga vaan ei lähtenyt leikkiin lainkaan ja reagoi voimakkaasti jo tapahtumapaikkana toimineen koulun pihalla leikkiviin lapsiin ja moniin muihin asioihin. Koira, joka ei yleensä säiky tai paineistu suunnilleen yhtään mistään.

Tapaus oli viimeinen niitti muutamia viikkoja aina välillä mielessä leijaileelle ajatukselle. Sille, että mihin on se reipas ja tempperamenttinen, rohkea ja toimintakykyinen afgaani oikein kadonnut? KSVKK:n kauden päättäjäisissä syyskuun lopulla katseltiin, että vähän on jäykkää menoa ja saatiin aika hierojalle. Pientä kireyttä siellä ja täällä, tyypillistä urheilukoiralle, vaikutti aukeavan helposti. Aiemmin tällä viikolla juoksu oli kuitenkin ilmeisesti edelleen jäykkää ja Saga Chesteriä hitaampi - moista ei yleensä missään olosuhteissa tapahdu. Kuulemma asetelma korjautui seuraavana päivänä, joten hitausepisodi jäi mieleen todennäköisesti pelkkänä sattumana.
Olin itse viikon aivan muualla, joten treenaaminen kieltämättä jäi vähäiseksi ennen seminaaria. Se yhdistettynä siihen miten myöhään Sagan kanssa on yhtään minkäänlainen ihmisen kanssa leikkiminen tullut aloitettua oli varmaan yksi syy tapahtuneelle. Oma lukkoon meneminen koiran käyttäytyessä itselleen täysin epätyypillisesti toinen. Peiliin sopii katsoa ja alkaa korjailla omia mokiaan, se on selvää.
Silti, siitä huolimatta, on koiran käytöksessä nyt tarkemmin pohtien monta monituista tekijää joiden syy täytyy ehdottomasti selvittää. Pieni toivomus olisi, että kyseessä on ainoastaan pitkittynyt, iän myötä voimakkaampana esiintyvä valeraskaus, mutta se on sitten todella reippaasti pitkittynyt ja voimistunut. Katsellaan varmaan vielä jokunen päivä josko tämä menisi ohi, sitten on kyllä lähdettävä eläinlääkärin pakeille ja esimerkiksi veriarvoja tsekkaamaan.

Saatuja leikitysohjeita piti kuitenkin kokeilla kotosalla, ja sunnuntaina saatiin jo vähän vanhaa Sagaa esiin, melko iloisesti ja ylpeästi se pihalta leikinpoikasen jälkeen voittamansa räsylelun toi sisälle. Kesällä ongelmakohdaksi pohtimani esineiden kantaminen ei ehkä sittenkään ole erityisen suuri ongelma.
Chester sen sijaan ottaa aika vahvanlaisesti ja epäröimättä kiinni pelkkään damiin. Samoin pienen innostamisen jälkeen mummokoira Greta, joka intoutui ihan käsittämättömiin sfääreihin ja kähisi menemään säälittävät leukansa tiukasti patukan ympärillä. Chesterin kanssa opetellaan varmasti jatkossa asioita saalispalkan kanssa ja se onkin leikkiessään aivan hiljaa, mutta Gretan kanssa leikki olkoot sen vanhuuspäivinä vain loistavaa yhdessäoloä, joten kähinään puuttuminen jääkööt väliin.